Syventymistä tekstilajiin

Seuraava tunti, jolla oli tarkoitus vielä lehtorin johdolla palata edellisen tunnin aiheisiin, muuttui itsenäisiksi tehtäviksi. Edellisen tunnin sekavuuksien jälkeen kaipasin käsitteille selventäjää, ja tuntui vaativalle jatkaa opiskelua itsenäisesti. Tehtävään piti kuitenkin tarttua ja onneksi tehtävän teksti- ja diskurssi -dia-sarjan ja muutamien artikkeleiden avulla sain hävitettyä kysymysmerkkejä mielestäni.

Ensimmäinen hälventyminen tapahtui, kun tajusin, minkä takia tekstilajista kertoneet artikkelit olivat tuntuneet niin vaikeilta käsittää; ne eivät sopineet aikaisempaan tietooni tekstilajeista. Aiemman tietoni olen saanut yläasteella ja lukiossa, joissa tekstilajin määritelmä oli kyllä sama, mutta itse lajeja olivat sunnilleen uutinen, artikkeli, kolumni, kainalojuttu, pakina, romaani, novelli ja runo. Nyt lukemani artikkelit puhuivat aivan erilaisista tekstilajeista ja määrittelivät ilmiötä paljon laajemmin ja sitä oli vaikea käsittää. Vaikeaa, kunnes tajusin, että joku unohti aiemmin kertoa, että opiskelemissamme tekstilajeissa oli kyse pelkästä pintaraapaisusta, yleisimmistä (mediassa) näkyvistä tekstilajeista, jotka eivät riittäisi kovin pitkälle tässä tekstejä pursuilevassa maailmassa. Tämän tajuttuani sain rakennettua uudenlaisen kuvan päähäni (jossa aiemmin oppimani tekstilajit olivat vain pieni osa suurta rakennelmaa) ja lukeminen helpottui, sillä pystyin taas rakentamaan uutta tietoa vanhan päälle ilman, että ne sotivat keskenään. Ja näin pystyn nyt kertomaan, mitä tekstilaji tarkoittaa.

Maailma on täynnä tekstejä, eli ilmaisukokonaisuuksia, joilla tekijä pyrkii tietoisesti välittämään omia, muiden tuottamia tai satunnaisesti syntyneitä ajatuksia muille (Nurmi 2004). Jokainen teksti on varmasti jollakin tavalla ainutlaatuinen, mutta ne ovat myös yhteydessä toisiinsa ja niitä yhdistävät monet asiat, joiden perusteella tekstejä voi jakaa kategorioihin, tekstilajeihin. Jokaisella tekstilajilla on omat piirteensä. Tärkeitä määrittelyn kannalta ovat tavoite, rakenne, ilmaisutapa ja sisältö. (Otava 2008) Esimerkiksi kaikenlaisten mainosten tavoitteena on markkinoida kohdettaan, kuluttajalle luodaan tarve ja annetaan informaatiota ja ilmaisussa käytetään monipuolisesti tekstiä, kuvaa ja ääntä. Tekstilaji tarkoittaa normeja, joita tekstit noudattavat (Karjalainen, 2015), tiettyjen tekstilajien teksteihin kuuluvat tietyt piirteet.  

Tekstilajista on ollut kielentutkimuksen kentällä monia käsityksiä ja ajasta sekä suuntauksesta riippuen tekstilajeja on määritelty erilaisten asioiden perusteella.  Tekstilajeja on määritelty pelkän tekstin sisäisen rakenteen perustella, jolloin ei yleensä kiinnitetä huomiota tekstin ulkoisiin seikkoihin tai kontekstiin (Mäntynen 2003, 24). Tällaiseen määrittelyyn tarvitaan siis vain yksi teksti ja sen rakenteen, ilmaisutavan ja sisällön tarkkailua. Toinen tapa on ottaa tekstilajin tulkinnassa huomioon myös tekstin ulkoiset tekijät ja intertekstuaalisuuden.  Kaikkia tekstejä tulkitaan suhteessa aiempiin saman lajin teksteihin ja ne asettuvat osaksi tekstien virtaa. Teksti on aina osa historiaa, joka aktivoituu nykyisyyden lukuhetkessä, ne ovat osa verkkoa ja historiallista ilmiötä. (Mäntynen 2003, 25). Näkemyksiä on muitakin, mutta minulle nämä riittävät.

Meitä ympäröivässä maailmassa tekstit siis ovat järjestäytyneet tekstilajien alle ja niitä koskevat tietynlaiset normit, tekstit noudattavat tekstilajien kaavaa. En tiedä miksi niin on alun perin käynyt vai onko niin ollut aina (olisi kyllä mielenkiintoista ottaa selvää), mutta sen takia maailmaan syntyvä ja kieltä oppiva ihminen vähitellen oppii myös tekstilajit. Jokaisella kulttuurin jäsenellä on valtavasti tietoa eri tekstilajien normeista: tunnistamme esimerkiksi sadun, kirjeen, horoskoopin, tuoteselosteen, käyttöohjeen, haastattelun, runon, mainoksen ja monta muuta arjen tekstilajia päivittäin automaattisesti, sen enempää asiaa pohtimatta (Karjalainen 2015). Sen lisäksi että tunnistamme tekstilajeja pidämme niitä myös yllä kirjoittamalla (tai puhumalla) omiin teksteihimme tekstilajiin kuuluvia piirteitä. Tekstilajeja tunnistaessa ja tuottaessa mietimme aiempia kokemuksiamme tekstilajeista ja samankaltaisuuden perusteella tunnistamme ne tiettyyn tekstilajiin kuuluvaksi. Osittain tähän vaikuttaa tietysti se, että esimerkiksi koulutuksen kautta meille opetetaan, kuinka kolumni täytyy kirjoittaa, mutta joitakin tekstilajeja toistamme samanlaisina vaikkei kukaan niin ole opettanutkaan.

Vaikka tekstilajit ovatkin hyvin vakiintuneita, eivät ne pysy aina samoina. Tekstilajit elävät ja jalostuvat, ja yksittäisen tekstilajin määritteet muuntuvat (Otava 2008). Jos vaikkapa katsomme mainoksia viidenkymmenen vuoden takaa, ne ovat hyvinkin erilaisia verrattuna nykypäivän mainoksiin. Tavoitteet ovat samat, mutta keinot niihin pääsemiseksi poikkeavat hieman toisistaan. Ja silti molemmat kuuluvat omana aikanaan tekstilajiin mainos. Myös uusia tekstilajeja syntyy koko ajan. Esimerkiksi Internetin ja sosiaalisen median suosion kasvaessa on syntynyt uusia tekstilajeja.

Tekstilajien tunnistaminen on tekstien analysoinnin, niiden keinojen ja tavoitteiden selvittelemisen perusta (Karjalainen 2015). Tunnistamisen taito on tärkeä jokaiselle meistä, mutta erityisesti tulkeille. Jotta he voivat tulkata oikein, on heidän osattava analysoida tekstejä ja niiden keinoja ja tavoitteita. Tekstilajien ja niiden erityispiirteiden tuntemus myös auttaa tulkkia ennakoimaan tekstejä ja näin ollen voi helpottaa tulkkausta. 

Tekstilajit opitaan osana kulttuuria – ja ne voivat olla eri kulttuureissa erilaisia.  Viittomakielen tulkille on tärkeää tietää, millä tavalla eri tekstilajit eroavat suomalaisessa ja viittomakielisessä kulttuurissa, jotta hän osaa kääntää ne oikeaan muotoon kohdekulttuuria ajatellen.

Lähteet:

Karjalainen, Anna-Mari 2015. Mikä on tekstilaji? Viitattu 17.4.1015. http://opinnot.internetix.fi/fi/muikku2materiaalit/lukio/ai/ai08/3_valokeilassa_tekstit/01_mika_on_tekstilaji?C:D=hNbG.g5zj&m:selres=hNbG.g5zj

Mäntynen, Anne 2003. Miten kielestä kerrotaan. Kielijuttujen retoriikkaa. Helsinki: Suomalaisuuden kirjallisuuden seura.

Nurmi, Kari E. 2004. Systemaattinen tekstianalyysi. Viitattu 17.4.2015. http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/02_metodiartikkelit/nurmi_systemaattinen_tekstianalyysi/kooste#3.1.

Kustannusosakeyhtiö Otava 2008. Verkko-Piste. Tekstilajeja. Viitattu 17.4.2015. http://www.otavanoppimateriaalit.net/verkkopiste/kirjoittaminen/tekstilajeja.html

Tekstilingvistiikka, semantiikka, diskurssi ja tekstilaji- flipattuna päässäni mullinmallin

Joskus tulee päiviä, joina toivoisi opetuksen olevan vain aivan tavallista, haluaisi kuunnella luentoa, kirjoittaa muistiinpanoja ja toivoa, että lehtorilla oleva tieto liukuisi sitä myöten omaan päähän tylsästi, mutta varmasti. Toki tällainen ajattelu on itseohjautuvalle ja innovatiiviselle, ahkeralle amk-opiskelijalle hieman lapsellista, mutta kyllä, sellaisiakin ajatuksia saattaa päässä joskus liikkua. Ja usein juuri sellaisina päivinä lehtorilla on yleensä joku yllätys…

http://commons.wikimedia.org/wiki/File:
Classroom_843785861.jpg

Tällä kertaa sen yllätyksen nimi oli opetusmuoto nimeltään flipped classroom, käänteinen luokkahuone tai -oppiminen: vastakohta normaalille opettajajohtoiselle oppimiselle (eli vastakohta myös toivomalleni tavalliselle tunnille…). Opiskelijat ottavatkin itse selvää aiheesta (yleensä ennen tuntia) ja tunnilla keskitytään sitten keskusteluihin tms. aiheesta. Käänteisen oppimisen keskiössä on aktiivinen oppija, joka ei tyydy panemaan tietoa muistiin vaan alkaa välittömästi soveltamaan sitä. Luokasta tulee paikka aktiiviselle vuorovaikutukselle, ei passiiviselle ja hajamieliselle päiväunelmoinnille. (Olander 2012).  Me sovelsimme tätä menetelmää kolmen putkeen olevan oppitunnin ajan siten, että ensin hankimme tietoa internetistä, sitten keskustelimme ja jaoimme tietoa opiskelijoiden kesken ja lopuksi teimme tehtäviä.

Tavoitteena oli ottaa selvää ja sitten soveltaa tietoa tekstilingvistiikasta, diskurssista, tekstilajista ja semantiikasta flipped classroomin avulla. Ajatuksena varsin hyvä ja on yleensä mukavaa vaihtelua kokeilla uusia tapoja opiskella, mutta tällä kertaa omalta kohdaltani kokeilu ei ollut kovinkaan onnistunut ja tavoitteet jäivät kyllä puhtaasti saavuttamatta. Näin jälkikäteen analysoituna siihen vaikuttivat ensinnäkin väsymys ja hetkellinen motivaation puute (jotka eivät ehkä enää tällä asteella opiskellessa saisi vaikuttaa…) ja toisekseen ensimmäisen vaiheen, tiedonhaun ja tiedon omaksumisen epäonnistuminen. Ja niiden yhdistelmä tarkoitti sitä, ettei sitä sekalaista tietoa jaksanut rueta soveltamaan. Aktiivinen oppija oli siis näillä tunneilla (valitettavasti) minusta aika kaukana.

Etsiessäni tietoa aiheista, törmäsin aiemmassa postauksessani, odotuksista kertovassa tekstissäni ennustamaani vaikeuteen: vaativiin ja tieteellisiin teksteihin. Melkein uusia termejä selventäessä vähän laajempi opettajan alustus olisi voinut antaa pieniä johtolankoja siihen, millaisia artikkeleita etsin. Nyt olin melko hukassa tieteellisten tekstien joukossa. Jostain aiheista tekstejä ei löytynyt kuin yksi, toisista löytyi miljoona, mutta ne kaikki selittivät termiä vähän eri näkökulmasta. Sitten piti miljoonasta selityksestä yrittää muodostaa oma, hatara kuva siitä, mitä käsittellä oikein tarkoitetaan ja miten se nyt sitten eroaa siitä toisesta käsitteestä. 

Tiedonhaun jälkeen oli hieman vaativaa lähteä keskustelemaan aiheista luokkatovereiden kanssa… varsinkin, kun heillä ei ollut paljoa enempää kerrottavanaan kuin minulla. Luonnollisena jatkumona myöskään tehtävien teko ei onnistunut kovinkaan hyvin.

Noh, jotain sain kuitenkin käsitteistä selville ja aion pohdiskella niitä nyt vähän. Seuraavissa kirjoituksissa sitten osaa näistä, lähinnä tekstilajia ja diskurssia pohdiskelen vähän syvällisemmin.

Ensinnä selvitykseen tuli tekstilingvistiikka. Tieteen termipankista löytynyt määritelmä ja selitys avasivat käsitettä sen verran, että tekstilingvistiikka on lingvistiikan eli kielitieteen osa-alue, joka tutkii tekstejä kielitieteen näkökulmasta. Teksteiksihän yleensä käsitetään erilaiset kirjoitukset ja kirjoitetussa muodossa olevat sisällöt, mutta laajemmin ajateltuna sillä voidaan tarkoittaa kaikkia ilmaisukokonaisuuksia, myös puhuttuja, joilla ilmaisija haluaa välittää ajatuksia muille. Tekstin ohella tekstilingvistiikan tutkimuskohteiden piiriin luetaankin myös tietyin edellytyksin puhuttu kieli (Tieteen termipankki 2014). Ymmärrän siis, mitä tekstilinvistiikka tutkii. mutta mikä on kielitieteen näkökulma? Se on jotan laajempaa kuin esimerkiksi pelkkää kielen muodon tai yksittäisten lauseiden tutkimista, mutta jäi kuitenkin hieman epäselväksi. Ilmeisesti tekstilaji, diskurssi ja semantiikka liittyvät tekstilingvistiikkaan ja se tutkii kuinka ne ilmenevät teksteissä.

Semantiikka liittyy kielen merkityksiin. Se voi tarkoittaa joko yksittäisen ilmauksen merkityssisältöä tai kielitieteen haaraa, joka tutkii näitä merkityksiä (Suomisanakirja 2015). Tämän määritelmän kyllä ymmärtää, mutta olisin kuitenkin halunnut löytää jotain selittävämpää tietoa semantiikasta kielitieteen haarana. Löysinkin muutaman artikkelin, mutta niiden kieli oli taas sen verran vaikeata, ettei merkitys (semantiiikka?) aivan selvinnyt. Jäi vain epäselvä kuva siitä, että semantiikka tutkii ilmausten merkityksiä, merkityksien muutosta, lainalaisuuksia ja yrittää luoda teoriaa kielen merkityksistä. Ehkä siinä onkin kaikki, mutta en vain valaistunut.

Semantiikka tulee silloin tällöin esille viittomakielentunneilla, sillä eräs viittomakielen ja tulkkauksen lehtori tykkää selvittää uusia viittomia semantiikan kautta, kun muut taas yleensä opettavat viittoman suoraan. Kun kysymme mikä on viittoma sanalle x, tai mitä vieras viittoma x tarkoittaa, hän aina neuvoo miettimään viittoman tai sanan "semanttista merkitystä" (jopa niin usein, että siitä on alkanut muodostua vitsi meidän opiskelijoiden keskuudessa). Jos haluamme vaikka viittoa lauseen "Onko sinulla aikaa?" on olemassa viittoma, jonka merkitys on "vapaata -aikaa - paikkaa- tms" ja tässä lauseessa tulisi käyttää sitä viittomaa sen sijaan että käytettäisiin viittomaa "AIKA" joka viittaa pelkästään abstraktiin aikaan. Äidinkielessämme tiedämme vaistomaisesti, mihin sanat tai lauseet viittaavat, mutta vierasta kieltä opetellessa täytyy opetella paljon sanojen semantiikkaa. Se ei välttämättä ole myöskään sama kaikissa kielissä. Esimerkiksi sana saada voi suomen kielessä viitata sekä jonkun asian saamiseen ja siihen että saa, on lupa tehdä jotakin. Suomalaisessa viittomakielessä näille kahdelle eri merkitykselle on kuitenkin omat viittomansa.

Semantiikka on tulkille tärkeää, sillä hän kääntää merkityksiä, kielen sisäisiä tasoja, ei pelkästään kielen pintamuotoja. Hänen täytyy tietää viittomien ja lauseiden semanttisia merkityksiä, jotta hän löytää oikeat vastineet suomen kielestä ja toisinpäin, jotta hän saa merkityksen pysymään samana tulkatessaan viittomakieleen päin.

Tekstilajiin ja diskurssiin tutustuessa törmäsin molemmissa samankaltaiseen ongelmaan. Molemmista löytyi paljon erilaisia tekstejä, mutta molemmilla käsitteillä tunnuttiin tarkoittavan hyvin laajoja asioita ja niistä oli erilaisia näkemyksiä ja niihin liittyi vielä erilaisia analyysi- ja tutkimustapoja. Runsaudenpulan keskellä oli vaikea hahmottaa kokonaisuutta sellaisella tavalla, että olisi pystynyt keskustelemaan aiheesta kovinkaan tasokkaalla tavalla. Hämmennystä aiheutti myös tekstilajin ja diskurssin suhde toisiinsa. Kun sai päähänsä aavistuksen siitä, mitä vaaikkapa diskurssi tarkoittaa ja sitten yritti peilata sitä tekstilajin käsitteeseen - ne molemmat menivät ihan sekasin. Niissä tuntui olevan paljon päällekkääisyyksiä ja samantyyppisiä asioita, eikä niitä saanut oikein jäsennettyä suhteessa toisiinsa.

Näiden tuntien merkitys itselleni oli ehkä eniten tajuta jotain omasta oppimisestani ja opiskelustani. Toki on perustietoa, että jos on väsynyt ja motiviaation puutteessa, on opiminen vaikeampaa. Ennaltaehkäisy olisi tietenkin paras keino, mutta koska joskus ei vain voi mitään ja väsyneessäkin tilassa täytyy opiskella, voisi tätä opiskelutilannetta analysoiden yrittää miettiä, minkälaisia ratkaisuja tehden sasisin kuitenkin jotain irti tunnista. Kofeiini, motivaation noston yrittäminen, omien kavereiden (joilla on samanlainen mielentila) seurasta ja aiheen sivuun vievistä keskusteluista irtautuminen vaihtamalla paikkaa voisivat olla joitakin ratkaisuehdotuksia. 

Vaikka nämä tunnit menivätkin vähän niin ja näin, opin kuitenkin jotain ja tiesin myös mitä jäi oppimatta. Tiesin, että minun täytyy myöhemmin selvittää itselleni ainakin käsitteet tekstilaji ja diskurssi. Seuraavissa postauksissani käsittelenkin sitten selvinneitä asioita.

Ps. On kummallista, miten tunnilla hyvinkin epäselviksi jääneet asiat tuntuvat nyt kirjoittaessa paljon selvemmiltä (ja nyt mietin miksi olin niin pihalla silloin), vaikken ole niitä kovin aktiivisesti miettinyt. Aivot ovat kummalliset kapineet.

Lähteet:

Olander, Ilkka 2012. Oppimisen tulevaisuus: mooc, flipped classroom ja muita ilmiöitä. Viitattu 16.4.2015. http://sometek.fi/oppimisen-tulevaisuus-mooc-flipped-classroom-ja-muita-ilmioita/

Suomisanakirja 2015. Semantiikka. Viitattu 17.4.2015. http://www.suomisanakirja.fi/semantiikka

Titeteen termipankki 2014. Tekstilingvistiikka. Viitattu 16.4.2015. http://tieteentermipankki.fi/wiki/Kielitiede:tekstilingvistiikka

Hymiöt - kaipaamamme multimodaalisuus?

Vaikka käytämme multimodaalisuutta lähes koko ajan, on myös vuorovaikutustilanteita, joissa emme voi käyttää kehoamme tai ympäristöämme rakentaaksemme merkityksiä. Tilanteita, joissa on tyydttävä pelkkään kieleen. Tällaisia ovat esimerkiksi tekstiviesteillä keskusteleminen ja monet vuorovaikutuksen muodot internetissä, vaikkapa foorumeilla viestittely. Multimodaalisuuden puuttumisen takia tällaiset vuorovaikutustilanteet voivatkin joskus olla hyvin haastavia.

Internetin keskustelut poikkeavatkin paljon kasvokkain tapahtuvista keskusteluista. Niihin kuuluu paljon enemmän kärkkäitä, loukkaavia ja epäystävällisiä kommentteja, kinastelua ja riitelyä, ihmiset tuntuvat sanovan vain mitä sylki suuhun tuo. Tähän vaikuttaa toki anonyymiys (sanojensa takana ei välttämättä tarvitse seistä), mutta mielestäni myös multimodaalisuuden puuttuminen; toisen viesti tulkitaan usein väärin tai omia sanoja ei osata muotoilla niin, että merkitys välittyisi. Kun kirjoittaja lukee viestinsä ennen lähettämistä, kuulostaa se samalta, kuin ajatukset hänen päässään. Vastaanottajan mielestä viesti voi kuulostaa kuitenkin hyvinkin erilaiselta, sillä siitä puuttuu monia merkityksiä rakentavia asioita, eleitä, ilmeitä jne. Ilman hymyn näkemistä hymyillen lähetetty viesti voi näyttää tylyltä tai vitsi muuttua loukkaukseksi. 

Näissä tilanteissa ihmiset ovat varmasti kaivanneet multimodaalisuutta. Ja ehkä sen seurauksena keksittiin hymiöt ja emojit. Niillä ihmiset ovat voineet tehdä ilmeensä ja eleensä näkyviksi myös pelkän kielen kautta tapahtuvissa vuorovaikutustilanteissa, tekstiviesteissä ja kirjoituksissa - paitsi että sen jälkeen ne eivät ole enää tapahtuneet pelkän kielen kautta. Hymiöillä ja emojilla on rakennettu oma tunnemaailmansa tekstiviesteihin ja internettiin. Kuten viestin merkitys voi muuttua yhden pilkun paikkaa siirtämällä, voi sen merkitys muuttua myös yhden hymiön vaikutuksesta. Onneksi lähettäjä ja vastaaanottaja useimmiten tulkitsevat hymiöt samalla tavalla.

Multimodaalinen vuorovaikutus

Pragmatiikan jälkeen syvennyimme muutamaksi tunniksi multimodaalisuuteen. Jollakin näistä tunneista luennon aikana yleensä luokan etuosaa askelillaan mittaileva lehtori vain istui pöytänsä ääressä. Kävimme läpi multimodaalisuuteen liittyvää dia-sarjaa, vuoropuhelun tyyliin ja jostain syystä lehtori toisti kaiken, mitä me opiskelijat sanoimme. Tavallisesta poikkeava lehtorin käyttäytyminen ihmetytti. Vasta hetken kuluttua tajusin, että lehtorin edessä pöydällä oli läppäri, ja yksi opiskelija oli tunnilla läsnä Skypen kautta. Näkyvyyden takia lehtorin oli pysyttävä paikallaan ja kuuluvuuden takia toistettava sanamme. Vain yksi ”elementti” oli lisätty luokkahuoneeseemme ja sen huomioidakseen lehtori otti käyttöönsä erilaisia viestinnällisiä keinoja.

Tämä lienee hyvä esimerkki multimodaalisuudesta…eli mistä? Vuorovaikutuksen monista keinoista, joilla on tärkeä tehtävä ymmärtämisessä ja ymmärretyksi tulemisessa. Viestinnästä, jossa ihminen hyödyntää omaa fysiikkaansa ja sen hetkistä ympäristöään (Haddington & Kääntä 2011, 11). Vuorovaikutuksesta puhuttaessa usein korostuu pelkästään kielen merkitys, mutta kielen lisäksi rakennamme merkityksiä muillakin tavoilla. Sen lisäksi, mitä sanomme, merkitystä on myös sillä, kuinka sanomme. Muun muassa äänen painot, intonaatio, tauotus, toisto ja rytmi tuovat oman lisänsä merkitykseen ja tarkka kuulija voi päätellä niistä paljon. Itse puheen lisäksi merkityksiä rakennetaan käyttämällä kehoa, esimerkiksi eleitä, ilmeitä ja katsetta. Ihmiset käyttävät hyväkseen liikkumista, ympäröivää tilaa ja siinä olevia esineitä. Käytämme vuorovaikutuksessamme monia merkitystä välittäviä keinoja ja väyliä.

Ihmisten välinen viestintä on lähes aina multimodaalista. Käytämme multimodaalisuutta tarkoituksella, mutta yleensä kuitenkin automaattisesti ja huomaamattamme, se on osa kieltämme ja kulttuuriamme. Seurasin sivusta lyhyttä kahden ihmisen keskustelua, josta kielen ulkoinen osa oli helppo poimia:

Henkilö A: ”Oletko käynyt ulkomailla, kun olet noin ruskettunut?”

Henkilö B:”En, kun” - ja sitten hän teki käsillään samanlaista liikettä kuin hiihtäessä sauvoilla tehdään – ”ilman pipoa”.

Ja tästä pantomiimisesta vastauksesta sekä henkilö A että minä tajusimme hänen käyneen hiihtämässä keväthangilla.

 Multimodaalisuus voi myös auttaa sellaisissa tilanteissa, joissa ymmärrys ei heti laskeudu keskustelijoiden välille. Olin eräänä viikonloppuna lastenleirillä apuohjaajana ja siellä olimme lasten kanssa lähdössä syömään toiseen rakennukseen. Aikaisemmin oli sovittu, että matkalle laitetaan aina takki päälle. Eteisessä eräs tyttö tuli luokseni ja kysyi: ”Entä kun mulla on haavavi?” Minä mietin kuumeisesti mitä hän tarkoitti. Haaveri? Tytön pieni habitus naulakoiden suuntaan ja vilkaisu kohti omaa haalariaan sai minut tajuamaan, mikä haavavi oikeasti oli ja pääsimme taas yhteisymmärrykseen.

Kun miettii, kuinka paljon käytämme muita keinoja merkitysten rakentamiseen, on hassua, että yhteisen kielen puute usein lukkiuttaa vuorovaikutuksen ja ihmiset ajattelevat, etteivät voi yhtään ymmärtää toisiaan. Kielen puuttuessa voimme ilmaista itseämme muilla tavoilla, eleillä ja ilmeillä, liikkeillä, osoituksilla ja näin luoda yhteistä ymmärrystä. Eihän pelkällä elehtimisellä toki voi aivan kaikkea kertoa, mutta se on mielestäni parempi ratkaisu, kuin estää itseään kokonaan kommunikoimasta sillä varjolla, ettei osaa kieltä. Joskus kulttuurienvälisessä elehtimisessä kannattaa kuitenkin olla varovainen, sillä eleillä, joilla on vakiintunut merkitys eli embleemeillä (esim. peukalon nostaminen) on usein eri merkitykset eri kulttuureissa (Haddington ym. 2011, 18). 

Multimodaalisuus auttaa meitä usein, mutta joskus se voi olla myös ”haitaksi”. On helppoa (tietenkin omasta moraalista riipuen) päästää suustaan valheellisia sanoja, mutta usein muu viestintämme, esimerkiksi eleemme ja ilmeemme paljastavat meidät. Sanojen ja muun viestinnän ollessa ristiriidassa vastaanottajat usein myös uskovat mielummin kehollista viestintää sanallista viestiä enemmän.

Tuntien aikana teimme muutamia harjoituksia, joiden anti oli varsinkin näin jälkeenpäin tarkasteltuna suuri. 

Yhdessä ensimmäisistä harjoituksista menimme kaikki opiskelijat piiriin. Saimme laput, joissa luki erilaisia lauseita liittyen kiputiloihin, esim. ”vatsaani koskee”. Meidän piti keksiä lause tuon lapussa lukeneen ympärille ja kertoa se vuoron perään ääneen. Kierroksen jälkeen huomioimme seuraavaa: huomaamattamme käytimme muutakin kuin pelkkää puhdasta kielellistä ilmaisua. Kiputiloista kertominen vaikutti äänensävyihimme (kaikki kuulostivat sairailta ja säälittäviltä :D), kärsiviin ilmeisiimme ja monet koskettivat ”kipeää” paikkaa, vaikkapa vatsakivusta kertoessa vatsaansa. Vaikka tehtävänä oli vain sanoa lause ääneen, käytimme multimodaalisia keinoja automaattisesti. Jos emme tee sitä erittäin tietoisesti, multimodaalisuutta on vaikea riisua pois, sillä se on suuri osa kommunikaatiota ja vuorovaikutusta.

Multimodaalisuuden poistaminen voi siis olla vaikeata, mutta myös sen lisääminen tai muuttaminen voi olla vaikeaa. Eräässä harjoituksessa luimme paperille kirjoitettua dialogia ääneen parin kanssa muutaman kerran ja tehtävänä oli kokeilla eri kerroilla erilaisia multimodaalisia keinoja, esimerkiksi vaihtaa puhetapaa, käyttää hyväksi ympäristöä ja katsetta, miettiä henkilöiden mielentiloja ja tutkia kuinka ne vaikuttavat puheeseen jne. Keksimme siis muutaman uudenlaisen tavan ja kävimme vuoropuheluita. Oli yllättävän vaikeaa esittää jotakin muuta kuin itse on, se ei tuntunut ollenkaan luonnolliselta vaan hyvin väkinäiseltä. Oli siis vaikea päästää irti omasta tavasta olla vuorovaikutuksessa ja eläytyä ”toisen henkilön” vuorovaikutukseen.

Teimme myös koulumme tyhjässä aulassa hauskan harjoituksen, jossa meidän piti tehdä jotain sellaista, jota siellä ei yleensä näe tehtävän. Me rakensimme kummallisuuksia mm. yllättäviin paikkoihin menemällä (esim. pianon alle tai naulakkoon) ja omituisia asioita tekemällä (esim. jumppaamalla keskellä aulaa). Lopullisia valintojamme katsellessa ja huomioidessa meitä nauratti tilanteen hullunkurisuus. Kaikki olivat onnistuneet olemaan jollakin tavalla aulaan kuulumattomia, meillä oli jollakin tavalla yhteinen tieto siitä, mikä oli tarpeeksi outoa.

Kahta edellistä harjoitusta miettiessäni mieleeni nousi kysymys: onko meillä kaikilla oma, mutta kuitenkin yhteinen multimodaalisuutemme? Jokaisella on oma, muista poikkeava luonnollinen tapa olla multimodaalisessa vuorovaikutuksessa. Eroavaisuudet ovat normaaleja tiettyyn pisteeseen asti, jonka jälkeen alammekin pitää toisen käyttämiä tapoja outoina. Meillä on yhteiset rajat, joiden ylittäminen herättääkin kummastusta ja oudoksuntaa.

Olen jo pitkään tiennyt, että vuorovaikutukseen liittyy paljon muutakin kuin pelkät sanat, mutta multimodaalisuutta käsittelevät tunnit laajensivat erilaisten keinojen näkökulmaa vieläkin – kohta pitää kysyä mikä ei kuulu vuorovaikutukseen, sen sijaan että kysyy mikä kuuluu, sillä niin saa muotoiltua lyhyemmän vastauksen.

Opin siis lisää vuorovaikutuksesta ja multimodaalisuuden keinoista. Harjoitukset tuntuivat aluksi ehkä hieman pöljiltä, enkä löytänyt niistä punaista lankaa, mutta näin jälkeenpäin mietittynä ne herättivät monia oivalluksia ja ajatuksia. Opin siis, että vaikka harjoitukset joskus tuntuisivat vähän turhilta, niihin yleensä kyllä kätkeytyy jotain aiheeseen liittyvää, kunhan vain tarpeeksi pohtii.

Vaikka multimodaalisuus tuli tutummaksi, jäi itse käsite vielä vähän mietityttämään. Multimodaalisuus tuntuu niin laajalta aiheelta, että on jollakin tavalla vaikea hahmottaa mitä kaikkea se pitääkään sisällään. En erota sen reunoja, eikä se jäsenny mieleeni kovinkaan yksiselitteisesti. 

Tunneilla keskusteluissa lehtori painotti, että varsinkin alussa tulkkausharjoituksissa tulkkiopiskelijat usein unohtavat multimodaalisen näkökulman keskittyessään sanallisen viestin sisältöön niin täydellisesti. Multimodaalisuus voi olla kuitenkin hyvä keino välittää merkityksiä myös tulkatessa. Meidän pitäisi muistaa ja tiedostaa se, silloin voisimme hyödyntää sitä myös tietoisesti, eikä se jäisi vain sattuman varaan. Voimme käyttää omia multimodaalisia tietoja ja taitoja hyväksi myös tulkkauksessa.

Lähde: Haddington, Pentti & Kääntä, Leila (toim.) 2011. Kieli, keho ja vuorovaikutus. Multimodaalinen näkökulma sosiaaliseen toimintaan. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Pragmatiikkaa pilke silmäkulmassa

Pragmatiikalla, merkityksellä ja sen tilannekohtaisella tulkinnalla voi saada aikaan myös huumoria. Törmäsin internetissä Fingerpori- sarjakuviin ja unohduin lukemaan niitä. Yhtäkkiä tajusin, mihin niiden huumori usein perustuu: sanojen tai ilmausten merkityksiin, jotka sarjakuvien tekijä (tai sarjakuvassa itse hahmot) tulkitseekin tavallisesta poikkeavalla tavalla, yllätyksellisesti tai erikoisen konkreettisesti, erittäin hauskalla tavalla. Lukija saa ahaa-elämyksen ja naurunsa, kun tajuaa, kuinka merkitys on tulkittu erilailla kuin yleensä (jos tajuaa, joskus ainakin mulla on liian pitkät piuhat).

Linkkien takana muutama hyvä esimerkki, joissa hahmot tekevät merkityksistä omia tulkintojaan:

http://www.hs.fi/fingerpori/s1305940404078

http://www.hs.fi/fingerpori/s1305939438347

Ja tuolta Hesarin sivuilta niitä löytyy lisää.

Itse käyn silloin tällöin kuuntelemassa live-musiikkia ja oman ”fingerporini” piirtäisin seuraavasta aiheesta: Bändin esittelyspiikkausta ”Tänä iltana pianossa…. Tänä iltana meillä kontrabassossa...” seuraisi kuva, jossa pianisti kurkistelee pianon sisältä ja basisti kontrabasson kaikukopasta :D.

Pragmatiikan alkeet

Kun ihminen avaa suunsa, hän haluaa usein sanoa jotakin merkityksellistä. Merkityksiemme ilmaisuun käytämme hyvin vaihtelevaa kieltä. Esimerkiksi tilanteesta, keskustelukumppanista, omista tottumuksistamme ja maailmankuvastamme sekä tarkoitusperistämme riippuen ilmaisemme merkityksiä eri tavalla. Samaa merkitystä voi ilmaista useilla eri sanoilla ja tavoilla.

Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa merkitykset rakentuvat paljon muustakin kuin pelkistä sanoista. Emme sano ääneen kaikkea, mitä tarkoitamme, vaan jotkin merkitykset piilotamme tietoisesti tai tiedostamatta – kielenkäyttöömme kuuluen - sanojen taakse näkymättömiin. Sanat ovat ilmauksen ulkokuori, ilmipantu osa, mutta kokonaismerkitykseen vaikuttaa myös ”näkymätön” osa, joka täytyy päätellä. Täsmälleen samoilla sanoilla voidaan siis tarkoittaa hyvin montaa asiaa, sillä sanojen taustalla on erilainen "näkymätön" (tai puhutussa kielessä ehkä enemmänkin kuulumaton), pääteltävä osa.

Kun tarkastelemme ilmausta erillään kontekstista, alkuperäistä merkitystä on usein hankala päätellä, sillä ilmaus voi merkitä montaa asiaa. Usein ulkopuolisen kuulijan mielestä keskustelua voi olla vaikea seurata, koska hän ei pysty päättelemään kaikkia näkymättömiä osia. Voisi olla mahdotonta yhdistellä toisiinsa kontekstistaan irrotetut kysymykset ja vastaukset, sillä luonnollisessa vuorovaikutuksessa ne muotoutuvat hyvin monimutkaiseksi verkoksi ilmauksia, joiden takana lymyilee pääteltävä merkitys. Merkitykset ovat siis tilannekohtaisia.

Kielenkäyttöä kontekstissa ja vuorovaikutuksessa, merkityksiä ja niiden ilmaisemista ja ymmärtämistä, merkityksien tilannekohtaista tulkintaa ja sen tutkimusta kutsutaan pragmatiikaksi ((Mikkola & Turja 2015) Se on yksi opintojaksomme aiheista, jota käsittelimme opintojakson alussa yhteensä kolmen oppitunnin ajan.

Ensimmäisellä tunnilla käsittelimme teoriaa opettajamme johdolla melko luentomaisesti muistiinpanoja kirjoitellen ja kahdella muulla tunnilla tehtävien ja erilaisten harjoitusten kautta.

Luento-osion tärkeitä sisältöjä olivat pragmatiikka ja siihen liittyvät erilaiset käsitteet. Tärkeää oli niiden ymmärtäminen sekä oppiminen, ja luennoiminen olikin mielestäni yksinkertaisuudessaan oiva ja toimiva tapa siihen. Luennoimisen lomassa esitetyt kysymykset herättelivät tarkastelemaan ilmiöistä esitettyjä esimerkkejä ja etsimään niitä myös omasta elämästä.

Harjoitusten kautta taas sovelsimme juuri oppimaamme tietoa ja tutustuimme uusiin esimerkkeihin. Koska harjoitusmonisteessa eri käsitteisiin liittyviä ilmiöitä ei ollut otsikoitu, itse ainakin päädyin myös pohtimaan, että mikä tehtävä viittaa mihinkäkin oppimaamme käsitteeseen. Näin olleen siis harjoittelin ilmiön ja sitä kuvaavan käsitteen yhdistämistä. Sen onnistuessa sain välineen, jolla aloin havainnoimaan oman elämäni keskustelutilanteita ja soveltamaan oppimaani tietoa tuntien ulkopuolella. Tuntien jälkeen olen tunnistanut pragmatiikkaan kuuluvia ilmiöitä ja yrittänyt yhdistellä niitä oppimiimme käsitteisiin. Seuraavaksi esittelen hieman näitä käsitteitä ja kerron myös löytämiäni esimerkkejä.

Pragmatiikkaan siis kuuluvat mm. seuraavat käsitteet: 

-Deiksis, eli osoittaminen, ja deiktiset eli osoittavat ilmaukset. Kielessämme on paljon osoittavia ilmauksia, sanoja joita ei ymmärrä, ellei tunne asiayhteyksiä, eli tiedä mihin niillä viitaataan. Ilmaukset ovat usein pronomineja. (Mikkola ym. 2015).  Tulkkauksen tunneilla meitä onkin varoiteltu "pronominikielestä", jota saattaa tulkatessa epähuomiossa syntyä. Esimerkiksi lauseen henkilöt ja heidän suhteensa sekä tekijä ja kohde saattavat jäädä pimentoon, jos kaikkia kutsutaan pelkillä pronomineilla.

Sainkin esimerkin deiktisistä ilmauksista eräällä tulkkauksen tunnilla, jossa juttelimme lehtorin kanssa meneillään olevasta tulkkausharjoittelusta. Meille oli epäselvää harjoittelun kahden osion erot ja kyselimme, mitä niihin voisi sisällyttää. Erään opiskelijan puheenvuoro kuului suunnilleen näin: ”Käykö se tohon toiseen kun ollaan käyty siellä lapsenvahteina ja juteltu niiden kanssa niistä tukiviittomista?” Osa luokkalaisistamme (esimerkiksi ne, jotka olivat olleet mukana lapsenvahteina) ymmärsivät mihin deiktisillä viittauksilla viitatiin, mutta lehtori ei. Hän kuitenkin huomasi ongelman syyn ja osasi ”puuttua” asiaan (liittäen sen myös tunnilla käsiteltyyn tulkkaukseen liittyvään asiaan - merkityksen välittämiseen) ja pyysi selvennyksiä: ”Käykö se mihinkä? Missä olette käyneet? Kenen kanssa jutelleet ja mistä?”

-Konteksti eli asiayhteys, joka on tärkeää pragmatiikassa, sillä siinä tutkitaan kielenkäyttöä juuri eri konteksteissa. Konteksti vaikuttaa merkityksen tulkintaan. Pragmatiikassa voidaan tutkia kielellistä kontekstia eli lauseyhteyttä (mitä muuta ilmaisun ympärillä tapahtuu kielellisellä tasolla), tilannekontekstia eli kielenulkoista ympäristöä (esimerkiksi puhetilannetta) sekä kulttuurikontekstia, johon kuuluu erilaisia sosiaalisia tekijöitä (Mikkola ym. 2015) (suluissa olevat omia lisäyksiäni). 

 -Presuppositiot ovat ennakko-oletuksia, implisiittisiä perusoletuksia (Mikkola ym. 2015), joita puhuja tai kirjoittaja ei laita näkyviin, sillä hän uskoo kuulijan jo tietävän ne. Jos kuulija ei jostain syystä tiedä niitä, merkitys voi jäädä hänelle epäselväksi tai muuntua toisenlaiseksi. 

Seuraavien kylttien merkityserojen syntyä miettiessä mieleeni tulivat presuppositiot.

Vaikka molemmissa kylteissä kehotetaan varomaan jotakin kohdetta, on niillä suuri

merkitysero.Varokaa lapsia -kyltillä yritetään suojella lapsia merkin lukijalta, kun taas Varo kuilua

-merkin lukija on itse vaarassa. Koska kylttien ilmaisussa eroavat vain kohteet, on erilaisten merkityksien takana oltava ennakko-oletukset, presuppositiot kohteista. Tieto siitä, että lapset eivät ole vaarallisia, mutta kuiluun putoaminen taas on, auttaa kylttien merkityksen tulkitsemisessa.

Varokaa lapsia -kyltistä saa merkitystä toisin tulkitsemalla myös melko koomisen (itse naureskelen sille aina kun kyltti sattuu vastaan :D).

Seuraavissa kylteissä varomisen kohteet ovat vielä lähempänä toisiaan, sillä ne ovat molemmat eläimiä.

Silti edelleen kylteillä on sama merkitysero: toista eläimistä täytyy varoa, jotta ei itse joutuisi vaaraan, toista taas jottei aiheuttaisi vaaroja. Kumpi eläin on kumpi?

Kyltteihin liittyy presuppositioita koirista vihaisina ja ihmisille vaarallisina otuksina ja hevosista (esim. autoa) säikähtävinä eläiminä ja näiden ennakko-oletusten avulla ihminen tavoittaa kyltin merkityksen.

Kylttien mahdollisia merkityksiä miettiessä tuli mieleen, että koirakylttiä käytetään myös kutsumattomien vieraiden loitolla pitämiseen (ainakin useammin kuin hevoskylttiä).

-Ilmaisun lokuutio, illokuutio ja perlokuutio. Savolaisten keskuudessa pitää oppia hyväksi tulkitsijaksi, sillä ainakin stereotypioiden mukaan savolaiset eivät sano mitään suoraan, vaan kaikki täytyy tulkita rivien välistä. Näin on kyllä myös muiden, kuin savolaisten keskuudessa, sillä ihmisillä on usein sanojensa takana tarkoituksia tai pyrkimyksiä, intentioita, jotka eivät aivan suoraan näy ääneen sanotusta ilmaisusta. Sanottuja sanoja kutsutaan lokuutioksi, intentiota sanottujen sanojen takana kutsutaan illokuutioksi ja illokuution vaikutusta kuulijaan perlokuutioksi (Mikkola ym. 2015).

Myös lapset oppivat piilottamaan intentionsa rivien väliin  hyvin nopeasti. Esimerkin poimin seuraavasta tilanteesta: minä, avomieheni, hänen teini-ikäinen veljensä ja hänen viisi vuotias sisarensa olimme kaikki saaneet suklaiset yllätysmunat. Pikkusisko sai oman munansa määrätietoisesti auki kohteenaan sisällä lymyilevä lelu, kun taas veljet keskittyivät maistelemaan suklaata. Minä en edes avannut omaani. Pian oman lelun löytämisen jälkeen sisko meni toisen veljen luokse ja kysyi: ”Aiotko pitää tuon lelun itse?” (lokuutio). Pikkusiskon illokuutio (haluan myös sinun lelusi) ”viattoman” kysymyksen takana selvisi veljelle nopeaan ja (perlokuutiona) veli lahjoitti lelunsa siskolle. Ehkä rohkaistuneena edellisestä, seuraavalta veljeltä sisko kysyikin jo suoraan, josko saisi hänenkin lelunsa (sai). Omaa avaamatonta pääsiäismunani tyttö tuijotteli hetken ja kysyi: ”Etkö sinä avaakaan sitä nyt?” ehkä vähän pettyneen kuuloisella äänellä, varmasti neljäs yllätyslelu haaveissan.

-Implikatuuri, eli lisämerkitys (Mikkola ym. 2015). Esimerkiksi kysymyksen vastauksesta voi päätellä muutakin, kuin mitä kysyjä vastaa. Esimerkiksi jos kysymykseen "Kävitkö kaupassa ja postissa?" vastataan: "Kävin postissa", voidaan sanotun merkityksen lisäksi päätellä, että vastaaja ei ole käynyt kaupassa.

Kaikki edellä luetellut ilmiöt piilottavat osan merkityksestä niin, ettei sitä aina nää sanotuista ja kirjoitetuista sanoista, vaan ilmauksen kokonaismerkityksen selvittääkseen kuulijan täytyy päätellä sanojen takana olevia asioita. Teemme tätä varmasti päivittäin ja osittain ihan huomaamattamme, koska ilmiöt liittyvät kieleemme ja kulttuuriin. Joskus ne myös aiheittavat väärinymmärryksiä, kun puhujan tarkoittama ja kuulijan ymmärtämä merkitys ovatkin erilaisia.

Tuntien aikana opin mitä käsitteet tarkoittavat ja mihin ne viittaavat. Ilmiöt olivat jo tuttuja ja tuntien aikana koin paljon ahaa-elämyksiä, kun tulkitsin dia-sarjan esimerkkejä oikein ja muistin esimerkkejä omasta elämästäni. Sain ilmiöille nimet ja pystyin luokittelemaan niitä jotenkin uudella tavalla, ne asettuivat omalle paikalleen siinä suomen kielen teoriassa, jota olen päähäni koonnut. Asiat ovat olleet aikaisemminkin olemassa ja silmieni nähtävillä, mutta nyt voin tarkkailla niitä tietoisemmin.

Pian tuntien jälkeen oli kuitenkin taas hankalaa muistaa kaikkia käsiteitä. Kohdatessani pragmatiikkaan selvästi liittyviä esimerkkejä omassa elämässäni, oli joskus hankala arvioida, mihin ”luokkaan”, minkä käsitteen alle se kuuluisi. Varsinkin jos emme olleet tunneilla käyneet samanlaista esimerkkiä. Eri käsitteiden sisäistäminen ja istuttaminen omaan muistiin vie vielä aikaa ja siihen tarvitaan aiheeseen palaamista vielä muutaman kerran uudelleen (kuten nyt päiväkirjaa kirjoittaessa olen tehnyt).

Vielä tämän vähän pitkäksi venähtäneen postauksen lopussa haluan liittää pragmatiikan omaan tulevaan ammattiini, tulkin työhön. Mihin tulkki tarvitsee tietoa pragmatiikasta, mitä hyötyä minulle tulee olemaan oppimastani?  Tulkki välittää merkityksiä. Ja kuten aiemmin kirjoittamastani voi päätellä, merkitykset eivät ole niin yksinkertaisia, kuin ehkä aluksi voisi luulla... eiväthän ne aina ole edes näkyvissä vai kuultavissa ilman päättelyä. Tulkin on tärkeä osata ja olla tietoinen pragmatiikkaan liittyvistä ilmiöistä, jotta osaa tunnistaa niitä lähtötekstissä (tekstissä jota tulkki alkaa kääntää kielestä toiseen). Kun tietää, mitä tekstin takana voi tapahtua, on helpompi ymmärtää koko kokonaisuus ja pelkkien pintarakenteiden ja lokuution sijaan välittää kaikki merkitykset, myös piilossa olevat. Sillon vuorovaikutus voi olla luonnollisempaa, tulke vaikuttaa vastaanottajaan samoin kuin alkuperäinen teksti olisi vaikuttanut.

Toisaalta on hyvä osata soveltaa pragmatiikkaa myös merkityksien rakentamisen näkökulmasta. Kun tietää, millaisilla seikoilla ihmiset luonnollisesti jättävät joitakin merkityksiä piiloon, voi itse tietoisesti olla jättämättämättä niitä piiloon liikaa. Tällöin tulkki tunnistaa sudenkuopat, kuten vaikkapa pronominikielen ja sillä tavoin saa viestin välitettyä niin, että vastaanottajan on helppo ymmärtää sen merkitys.

PS. Tätä postausta kirjoittaessa tuli mietittyä myös tekijänoikeuksia. Ensin sumeilematta kopioin kuvat googlesta ja laitoin perään linkin kuvan alkuperäisestä paikasta. Kerkesin julkaistakin postauksen välillä, kunnes tajusin, ettei niin tietenkään voi tehdä, kun en ollut käyttänyt googlessa mitään tekijänoikeussuodatinta. Onneksi minulle vinkattiin, että voisin vaikka itse piirtää kuvat, jolloin en varmasti loukkaisi kenenkään oikeuksia ja siksipä saitte nauttia tekstin lisäksi kauniista piirroksistani ;D

Lähteet: 

Mikkola, Aila & Turja, Hanna-Kaisa 2015. Tekstit ja diskurssit. Diasarja. Suomen kieli 3 Tekstit ja diskurssit. Kuopio: Humanistinen ammattikorkeakoulu

Tavoitteita ja odotuksia opintojaksolle

Opintojakson alussa minulla (kuten varmasti myös muilla opiskelijoilla ja lehtorilla) on usein jotain odotuksia. Odotuksia opiskeltavista asioista, opiskelutavoista, oppimisesta ja yleisesti opintojakson sujumisesta. Niin on myös tässä suomen kielen opintojaksossa.

Odotan, että opin uusia asioita opintojakson aiheisiin liittyen ja saan syventää tietämystäni kielistä ja erityisesti suomen kielestä. Yleensä suomen kielen opintojaksojen aikana tutustumme jo arkielämässä törmäämiimme ilmiöihin, joilla ei aiemmin ole ollut nimiä. Odotan että pystyn opintojakson jälkeen tunnistamaan ja nimeämään yhä useampia arkielämän kieli-ilmiöitä ja  sitä myöten myös tarkkailemaan niitä tietoisemmin.

Odotan että oppimisen kautta saan välineitä tulevaan tulkin työhöni. Joskus alani opiskelijat keskittyvät paljon viittomakieleen, kääntämiseen ja tulkkaukseen, ja suomen kielen syvällisen osaamisen merkitys saattaa joskus unohtua. Haluaisin itse ymmärtää suomen kielen tunneilla käymiemme asioiden yhteyden tulkin työhön ja että pystyisin hyötymään oppimistani asioista myös käytännön työssä.

Odotan opintojaksosta vaativaa, sellaista jonka suorittamisen eteen täytyy tehdä töitä ja satunnaisesti myös ottaa itseä niskasta kiinni. Nämä odotukset johtuvat edellisten opintojaksojen kokemuksista. Suomen kielen tunneilla kohdataan paljon uusia käsitteitä, joiden selkeytymisen eteen täytyy tehdä paljon töitä, jotta oikeasti ymmärtää, mitä kaikkea ne tarkoittavat. Ne ovat jotain muuta kuin arkista kieltä ja usein niitä selittävät artikkelit tai opukset ovat ystävällisesti ilmaistuna vaikealukuisia sellaisille, jotka eivät ole perehtyneet tieteellisiin, kieltä käsitteleviin teksteihin vielä kovin syvällisesti. Joskus oppiminen sellaisten materiaalien äärellä tuntuu uuvuttavalta - mutta toivon mukaan kurssi kurssin jälkeen aina vähän edellistä helpommalta.

Kun tätä oppimispäiväkirjaa varten aloin miettiä omia tavoitteitani opintojaksolle, tajusin, etten yleensä uuden opintojakson alussa kovin syvällisesti mieti tavoitteitani. Ropsauksen jälkeen olen kyllä selvillä siitä, mitä opintojaksossa on tulossa ja mitä minun pitäisi oppia ja sisäistää sinä aikana. Mutta opintojakson yleiset tavoitteet ovat ulkoapäin asetettuja, samoja kaikille opiskelijoille. Omien henkilökohtaisten tavoitteiden (joihin kyllä sisältyvät myös opintojakson tavoitteet) asettaminen voisi motivoida ja tehdä opiskelusta tavoitteellisempaa ja  suunnitelmallisempaa. Opintojakson aikana voisi palata tavoiteisiin ja miettiä, mitä minun vielä pitäisi tehdä (tai jättää tekemättä) päästäkseni niihin.

Tähän opintojaksoon asetin muutamia tavoitteita. Ropsauksen luettuani mielessä pyörivät uudet käsitteet, joista jotkin kutkuttelevat muistin hermoratoja, osaa en ole kuullut ikinä. Tavoitteenani on, että ne kirkastuisivat merkitykseltään. Oppisin siis opintojaksoon kuuluvat tärkeät käsitteet ja niihin liittyvät asiat siten, että pystyn myös pohdiskelemaan ja soveltamaan niitä.

Toinen tavoite on saada oppimispäiväkirja tehtyä kunnialla loppuun. Tai ehkä enemmänkin saada se alkuun, sillä sen aloittaminen tuntuu tällä hetkellä ylivoimaiselta haasteelta. Olin poissa ropsauksesta, joten minun pitäisi aloittaa pelkän rops-dia-sarjan ja oppimistehtävien ohjeiden perusteella. Ropsin luettuani minulle iski jonkinlainen tyhjän paperin kammo: pitäisikö minun oikeasti saada pohdiskeltua ja saada selkoa ja tekstiä aikaan asioista, joista en itse ole vielä yhtään perillä? Vaikka luentoja kului ja jotkin aiheet kävivät tutummiksi, en saanut mistään kiinni... Lykkäsin aloittamista pitkään tuon tunteen takia. Kunnes vihdoin avasin myös kirjallisten oppimistehtävien ohjeet kohdasta ”oppimispäiväkirja” ja huokaisin helpotuksesta. Siellä lymyillyt tieto ja apukysymykset helpottivat viikkoja kantamaani taakkaa. Sain aloitettua ja ehkä näiden ensimmäisen postausten kirjoittaminen lievittää luomisen tuskaa ja saisin jatkettua kivuttomasti "vakavampiinkin" aiheisiin.

Ehkä kirjoittaminen olisi helpompaa, jos en asettaisi itselleni heti niin kovia kriteerejä. Ehkä yksi kurssin tavoitteista voisi ollakin itseni päästäminen hieman helpommalla. Minussa on hieman perfektionistin vikaa ja siitä yleensä seuraa stressiä siinä määrin, ettei se välttämättä ole hyväksi minulle. Toisen lukuvuoden alussa päätin yleisesti ottaa hieman rennommin – vähemmällä stressillä – ja olen siinä ihan hyvin onnistunutkin, silti kuitenkin selviten opinnoistani kunnialla. Tämä voisi olla tavoitteeni tätäkin opintojaksoa ajatellen; saada se suoritettua rennosti, mutta silti hyvällä otteella.

PS. Unohdin sen kymmensormijärjestelmän heti alkuunsa... Vanhoja pinttyneitä tapoja on niin kovin vaikea korvata uusilla. Pitää parantaa tapani heti seuraavaa postausta kirjoittaessani.