Multimodaalinen vuorovaikutus

Pragmatiikan jälkeen syvennyimme muutamaksi tunniksi multimodaalisuuteen. Jollakin näistä tunneista luennon aikana yleensä luokan etuosaa askelillaan mittaileva lehtori vain istui pöytänsä ääressä. Kävimme läpi multimodaalisuuteen liittyvää dia-sarjaa, vuoropuhelun tyyliin ja jostain syystä lehtori toisti kaiken, mitä me opiskelijat sanoimme. Tavallisesta poikkeava lehtorin käyttäytyminen ihmetytti. Vasta hetken kuluttua tajusin, että lehtorin edessä pöydällä oli läppäri, ja yksi opiskelija oli tunnilla läsnä Skypen kautta. Näkyvyyden takia lehtorin oli pysyttävä paikallaan ja kuuluvuuden takia toistettava sanamme. Vain yksi ”elementti” oli lisätty luokkahuoneeseemme ja sen huomioidakseen lehtori otti käyttöönsä erilaisia viestinnällisiä keinoja.

Tämä lienee hyvä esimerkki multimodaalisuudesta…eli mistä? Vuorovaikutuksen monista keinoista, joilla on tärkeä tehtävä ymmärtämisessä ja ymmärretyksi tulemisessa. Viestinnästä, jossa ihminen hyödyntää omaa fysiikkaansa ja sen hetkistä ympäristöään (Haddington & Kääntä 2011, 11). Vuorovaikutuksesta puhuttaessa usein korostuu pelkästään kielen merkitys, mutta kielen lisäksi rakennamme merkityksiä muillakin tavoilla. Sen lisäksi, mitä sanomme, merkitystä on myös sillä, kuinka sanomme. Muun muassa äänen painot, intonaatio, tauotus, toisto ja rytmi tuovat oman lisänsä merkitykseen ja tarkka kuulija voi päätellä niistä paljon. Itse puheen lisäksi merkityksiä rakennetaan käyttämällä kehoa, esimerkiksi eleitä, ilmeitä ja katsetta. Ihmiset käyttävät hyväkseen liikkumista, ympäröivää tilaa ja siinä olevia esineitä. Käytämme vuorovaikutuksessamme monia merkitystä välittäviä keinoja ja väyliä.

Ihmisten välinen viestintä on lähes aina multimodaalista. Käytämme multimodaalisuutta tarkoituksella, mutta yleensä kuitenkin automaattisesti ja huomaamattamme, se on osa kieltämme ja kulttuuriamme. Seurasin sivusta lyhyttä kahden ihmisen keskustelua, josta kielen ulkoinen osa oli helppo poimia:

Henkilö A: ”Oletko käynyt ulkomailla, kun olet noin ruskettunut?”

Henkilö B:”En, kun” - ja sitten hän teki käsillään samanlaista liikettä kuin hiihtäessä sauvoilla tehdään – ”ilman pipoa”.

Ja tästä pantomiimisesta vastauksesta sekä henkilö A että minä tajusimme hänen käyneen hiihtämässä keväthangilla.

 Multimodaalisuus voi myös auttaa sellaisissa tilanteissa, joissa ymmärrys ei heti laskeudu keskustelijoiden välille. Olin eräänä viikonloppuna lastenleirillä apuohjaajana ja siellä olimme lasten kanssa lähdössä syömään toiseen rakennukseen. Aikaisemmin oli sovittu, että matkalle laitetaan aina takki päälle. Eteisessä eräs tyttö tuli luokseni ja kysyi: ”Entä kun mulla on haavavi?” Minä mietin kuumeisesti mitä hän tarkoitti. Haaveri? Tytön pieni habitus naulakoiden suuntaan ja vilkaisu kohti omaa haalariaan sai minut tajuamaan, mikä haavavi oikeasti oli ja pääsimme taas yhteisymmärrykseen.

Kun miettii, kuinka paljon käytämme muita keinoja merkitysten rakentamiseen, on hassua, että yhteisen kielen puute usein lukkiuttaa vuorovaikutuksen ja ihmiset ajattelevat, etteivät voi yhtään ymmärtää toisiaan. Kielen puuttuessa voimme ilmaista itseämme muilla tavoilla, eleillä ja ilmeillä, liikkeillä, osoituksilla ja näin luoda yhteistä ymmärrystä. Eihän pelkällä elehtimisellä toki voi aivan kaikkea kertoa, mutta se on mielestäni parempi ratkaisu, kuin estää itseään kokonaan kommunikoimasta sillä varjolla, ettei osaa kieltä. Joskus kulttuurienvälisessä elehtimisessä kannattaa kuitenkin olla varovainen, sillä eleillä, joilla on vakiintunut merkitys eli embleemeillä (esim. peukalon nostaminen) on usein eri merkitykset eri kulttuureissa (Haddington ym. 2011, 18). 

Multimodaalisuus auttaa meitä usein, mutta joskus se voi olla myös ”haitaksi”. On helppoa (tietenkin omasta moraalista riipuen) päästää suustaan valheellisia sanoja, mutta usein muu viestintämme, esimerkiksi eleemme ja ilmeemme paljastavat meidät. Sanojen ja muun viestinnän ollessa ristiriidassa vastaanottajat usein myös uskovat mielummin kehollista viestintää sanallista viestiä enemmän.

Tuntien aikana teimme muutamia harjoituksia, joiden anti oli varsinkin näin jälkeenpäin tarkasteltuna suuri. 

Yhdessä ensimmäisistä harjoituksista menimme kaikki opiskelijat piiriin. Saimme laput, joissa luki erilaisia lauseita liittyen kiputiloihin, esim. ”vatsaani koskee”. Meidän piti keksiä lause tuon lapussa lukeneen ympärille ja kertoa se vuoron perään ääneen. Kierroksen jälkeen huomioimme seuraavaa: huomaamattamme käytimme muutakin kuin pelkkää puhdasta kielellistä ilmaisua. Kiputiloista kertominen vaikutti äänensävyihimme (kaikki kuulostivat sairailta ja säälittäviltä :D), kärsiviin ilmeisiimme ja monet koskettivat ”kipeää” paikkaa, vaikkapa vatsakivusta kertoessa vatsaansa. Vaikka tehtävänä oli vain sanoa lause ääneen, käytimme multimodaalisia keinoja automaattisesti. Jos emme tee sitä erittäin tietoisesti, multimodaalisuutta on vaikea riisua pois, sillä se on suuri osa kommunikaatiota ja vuorovaikutusta.

Multimodaalisuuden poistaminen voi siis olla vaikeata, mutta myös sen lisääminen tai muuttaminen voi olla vaikeaa. Eräässä harjoituksessa luimme paperille kirjoitettua dialogia ääneen parin kanssa muutaman kerran ja tehtävänä oli kokeilla eri kerroilla erilaisia multimodaalisia keinoja, esimerkiksi vaihtaa puhetapaa, käyttää hyväksi ympäristöä ja katsetta, miettiä henkilöiden mielentiloja ja tutkia kuinka ne vaikuttavat puheeseen jne. Keksimme siis muutaman uudenlaisen tavan ja kävimme vuoropuheluita. Oli yllättävän vaikeaa esittää jotakin muuta kuin itse on, se ei tuntunut ollenkaan luonnolliselta vaan hyvin väkinäiseltä. Oli siis vaikea päästää irti omasta tavasta olla vuorovaikutuksessa ja eläytyä ”toisen henkilön” vuorovaikutukseen.

Teimme myös koulumme tyhjässä aulassa hauskan harjoituksen, jossa meidän piti tehdä jotain sellaista, jota siellä ei yleensä näe tehtävän. Me rakensimme kummallisuuksia mm. yllättäviin paikkoihin menemällä (esim. pianon alle tai naulakkoon) ja omituisia asioita tekemällä (esim. jumppaamalla keskellä aulaa). Lopullisia valintojamme katsellessa ja huomioidessa meitä nauratti tilanteen hullunkurisuus. Kaikki olivat onnistuneet olemaan jollakin tavalla aulaan kuulumattomia, meillä oli jollakin tavalla yhteinen tieto siitä, mikä oli tarpeeksi outoa.

Kahta edellistä harjoitusta miettiessäni mieleeni nousi kysymys: onko meillä kaikilla oma, mutta kuitenkin yhteinen multimodaalisuutemme? Jokaisella on oma, muista poikkeava luonnollinen tapa olla multimodaalisessa vuorovaikutuksessa. Eroavaisuudet ovat normaaleja tiettyyn pisteeseen asti, jonka jälkeen alammekin pitää toisen käyttämiä tapoja outoina. Meillä on yhteiset rajat, joiden ylittäminen herättääkin kummastusta ja oudoksuntaa.

Olen jo pitkään tiennyt, että vuorovaikutukseen liittyy paljon muutakin kuin pelkät sanat, mutta multimodaalisuutta käsittelevät tunnit laajensivat erilaisten keinojen näkökulmaa vieläkin – kohta pitää kysyä mikä ei kuulu vuorovaikutukseen, sen sijaan että kysyy mikä kuuluu, sillä niin saa muotoiltua lyhyemmän vastauksen.

Opin siis lisää vuorovaikutuksesta ja multimodaalisuuden keinoista. Harjoitukset tuntuivat aluksi ehkä hieman pöljiltä, enkä löytänyt niistä punaista lankaa, mutta näin jälkeenpäin mietittynä ne herättivät monia oivalluksia ja ajatuksia. Opin siis, että vaikka harjoitukset joskus tuntuisivat vähän turhilta, niihin yleensä kyllä kätkeytyy jotain aiheeseen liittyvää, kunhan vain tarpeeksi pohtii.

Vaikka multimodaalisuus tuli tutummaksi, jäi itse käsite vielä vähän mietityttämään. Multimodaalisuus tuntuu niin laajalta aiheelta, että on jollakin tavalla vaikea hahmottaa mitä kaikkea se pitääkään sisällään. En erota sen reunoja, eikä se jäsenny mieleeni kovinkaan yksiselitteisesti. 

Tunneilla keskusteluissa lehtori painotti, että varsinkin alussa tulkkausharjoituksissa tulkkiopiskelijat usein unohtavat multimodaalisen näkökulman keskittyessään sanallisen viestin sisältöön niin täydellisesti. Multimodaalisuus voi olla kuitenkin hyvä keino välittää merkityksiä myös tulkatessa. Meidän pitäisi muistaa ja tiedostaa se, silloin voisimme hyödyntää sitä myös tietoisesti, eikä se jäisi vain sattuman varaan. Voimme käyttää omia multimodaalisia tietoja ja taitoja hyväksi myös tulkkauksessa.

Lähde: Haddington, Pentti & Kääntä, Leila (toim.) 2011. Kieli, keho ja vuorovaikutus. Multimodaalinen näkökulma sosiaaliseen toimintaan. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.